Muutama ote viime vuodelta:
Kesäkuu 2009
"mun tunteet on kadonnu enkä mä halua niitä takaisin."
"Viimeset kolme vuotta on tehny mulle paljon. Mä en halua olla enää kiva ja ihana ja kiltti ja täydellinen tyttöystävä. Mä en jaksa enää katsoa kenenkään perään, enkä todellakaan jaksa enää yrittää turhaan liikaa. Mä oon saanu tarpeeksi näyttää tunteita saamatta mitään vastareaktiota. Tästä lähtien mä pidän mun tunteet omana tietonani, mitä ne edes kenellekään kuuluu? Mä vastaan kun kysytään ja oon samalla tavalla suora, kun oon niin huono valehtelemaan, mutta kenenkään ei tarvi tuntea mua, kun en tunne enää itekään. Ja miks mä edes olisin tästä kaikesta surullinen, mä en häviä tällä mitään. Tähän uuteen ihmiseen mä olen tyytyväinen, enkä aio palata siihen vanhaan. Tää on se mitä elämä teki musta ja itseäni varten mä myös elän, enkä ketään muuta."
"Kävi miten kävi, niin oon silti onnellinen, mun elämässä on tilaa virheille, niistä oppii ja ilman niitä en olis nyt tässä."
Joulukuu 2009
"Mä olen tunnevammanen ihminen, kun en oo tunteita mitenkään näyttänyt. Näin jälkeenpäin kun miettii niin olis kyllä pitänyt. Mutta noh, veikkaan että se on liian myöhästä nyt."
"Oon tosiaan jättäny sanomatta just ne asiat mitkä ois ehkä ollu kaikkein tärkeintä sanoa ja käyttäytyny niin kylmästi että pelkään että on enää vaikee korjata niitä asioita"
Niin tosiaan aloin miettimään siitä kuinka paljon muutuin viime kevään aikaan. Ja en ymmärrä miten se muutos tuntu koko ajan niin hyvältä ja helpolta. Oli helppo ajatella asioita pelkästään omalta kannalta ja tehdä niinkun tuntu hyvältä, välittämättä tippaakaan siitä miten paljon satutti muita ihmisiä sillä käytöksellä. Tein kaiken mitä halusin enkä katunu mitää, eikä mikään tuntunu missään. Kuhan vaan sekoilin.
Syksyllä vaan sitten tapahtu jotain. Tutustuin uusiin ihmisiin ja joku sai mut avautumaan ja aloin ajatteleen et ehkä se on ihan ok tuntea välillä jotain, vaikken sitä vielä uskaltanu ulospäin näyttääkään. Muutuin taas tosi nopeesti ihan erilaiseen suuntaan ja kaikki oli vieläkin ihan helvetin hyvin ja kaikki tuntu just oikeelta. Mut sit kävi niin, että asiat ympärillä muuttu ja mä en enää pystykään muuttumaan mukana, eikä mikään tunnu enää hyvältä.
Nyt kun oon miettiny, niin ehkei mun kuuluiskaan olla surullinen siitä, etten saa elää sitä samaa elämää kun syksyllä ja olla onnellinen. Ehkei mun kuulu surra sen menettämistä vaan olla ilonen siitä et mulla edes joskus oli jotain sellasta. Ei kukaan välttämättä ymmärrä minkä takia fiilistelen sitä aikaa niin paljon, koska kukaan ei ymmärrä ettei mulla ikinä oo ollu mitään sinne päinkään. Eilen rakkaan Katan kanssa puhuttiin näistä asioista ja koitin selittää sitä, miten paljolta se kaikki tuntu mulle, vaikka muille se saattaa olla ihan arkielämää. On vaikea selittää sitä miksi kaverit on mulle niin tärkeä asia, mutta kaverit on mun perhe, koska mulla ei oikeastaan kunnolla sitä oikeeta perhettä oo. Kaikki kaverisuhteet mitä solmin ja mistä tulee mulle tärkeitä, on mulle mun koko tukiverkosto ja se asia mihin mä nojaan, mun perhe. Ja tuntuu se aika pahalta että mulle kaikista tärkeimmät ihmiset on jättäny mut yksin, eikä ymmärrä sitä minkä takia oon niistä välirikoista surullinen, kun niille se ei tunnu läheskään samalta.
Yks kaveri joskus sanoi, että
"Lilly hei, ei kenellekään anneta enempää paskaa kannettavakseen kun mitä se jaksaa, toiset on vaan vahvempia kuin toiset, sä voit pitää itseäs vahvempana ihmisenä sen takia, että sä oot kestäny enemmän kun mitä moni muu, ehkä se tasottuu aikaa myöten, ehkä sä saat sen kaiken vaan kerralla ja muille se tulee pikkuhiljaa."
Mutta ehkäpä tässä on taas ollu tarpeeks pohtimista tälle päivälle ja pitää tästä koittaa taas piristyä. Masentuminen on vaan paljon helpompaa. Onneks mulla on sentään maailman parhaita kavereita.
LUV YA GUYS <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti